Suomalainen muotoilu on tunnettu lasistaan. Iittalassa elää ja voi hyvin suomalaisen lasin keskus, maan ainoa toiminnassa oleva lasitehdas. Iittalan tarina alkoi vuonna 1881, jolloin kylälle perustettiin lasitehdas. Nykyään Iittalan muotoilutarina tunnetaan ympäri maailman.
Alvar ja Aino Aallon nimet on yhdistetty Iittalaan alusta alkaen. Alvar Aalto halusi vapauttaa lasin geometrisesta muodosta ja luoda vaikutelman orgaanisista, elävistä muodoista. Alvar ja Aino Aalto uskoivat, että esineiden tulee olla olennaisia, kauniita, hyödyllisiä ja demokraattisesti kaikkien saatavilla. Tänä päivänä Aalto-maljakko on suomalaisen muotoilun symboli ja yksi maailman kuuluisimmista lasiesineistä. Jokainen maljakko on suupuhallettu Iittalan lasitehtaalla.
Iittalan lasitehdas tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden seurata, miten taitavat puhaltajat loihtivat sulasta lasimassasta Aalto-maljakoita, taide-esineitä ja kaikille tuttuja käyttöesineitä. Lasinpuhaltajien vaativaa työskentelyä voi seurata joko itsenäisesti tehtaan katseluparvella tai ennakkoon varatulla käynnillä oppaan kanssa.
Kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa Iittalan lasitehtaan teollisuusympäristössä sijaitsee myös Designmuseo Iittala, jossa kävijä voi tutustua lasitehtaan ja sen taiteilijoiden historiaan. Perusnäyttely esittelee Iittalan lasihistoriaa, niin tunnettuja taide-esineitä kuin merkittäviä sarjatuotteita 1880-luvulta nykypäivään. Keskeisessä osassa ovat Aalto-maljakko ja suomalaisen muotoilun kultakaudella, 1950-luvulla, syntyneet esineet.
AaltoAlvari on ainoa Alvar Aallon suunnittelema uimahalli. Uimahallissa on myös kuntosali, sisäliikuntasali sekä kahviopalvelut. Uimahalli nivoutui osaksi Jyväskylän korkeakoulun arkkitehtuurikilpailun suunnitelmia. Se on nykyään myös tärkeä osa Jyväskylän kaupungin tarinaa suomalaisena yliopistokaupunkina sekä liikuntatieteiden keskuksena. Uimahalli rakennettiin useassa eri osassa. Vanhin osa uimahallista on vuodelta 1955, jossa sijaitsee myös 25-metrinen uima-allas. Vuonna 1964 rakennettiin lastenallas ja vuonna 1975 halliin lisättiin 50-metrinen uima-allas. Kylpyläosasto valmistui vuonna 1991. Kylpyläosaston valmistumisen jälkeen uimahalli sai nimekseen AaltoAlvari.
AaltoAlvari suojeltiin rakennussuojelulain perusteella vuonna 1992, lukuunottamatta 90-luvun kylpyläosaa. AaltoAlvaria on kunnostettu vuosien saatossa vaiheittain. Ensimmäiset varsinaiset peruskorjaukset alkoivat vuonna 1998, jolloin tartuttiin 25 metrin allasosastoon. Viimeisimpänä korjauksena päättyivät vuonna 1975 valmistuneen osan työt vuonna 2013, joten enää kylpyläosa on korjaamattomassa asussaan. Kylpyläosastoon ollaan suunnittelemassa peruskorjausta lähivuosina sekä mahdollista laajennusosaa. Suunnitellut peruskorjauksen tavoitteena on tehdä AaltoAlvarista Suomen johtava vesiliikuntakeskus, jossa viihtyvät niin Jyväskylän kaupungin asukkaat ja eri lajien harrastajat kuin myös matkailijat.
Uimahallien rakentaminen yleistyi Suomessa 1950-luvulla, jolloin niiden taustoihin ja rahoitukseen liittyi erilaisia järjestelyjä. Jyväskylässä halli oli Kasvatusopillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan hanke, jota kaupunki tuki osaltaan ja valtio veikkausvoittovaroin. Samoihin aikoihin kuin korkeakoulun arkkitehtuurikilpailua valmisteltiin vuonna 1950, ylioppilaskunta suunnitteli uudisrakennuksiin liittyvää hallia Ilmari Niemeläisen kanssa. Tämä oli arkkitehti ja olympiatason uimari. Arkkitehtuurikilpailun yhteydessä halli nivoutui osaksi Kasvatusopillisen korkeakoulun suunnitelmia.
Voimistelurakennukset ja uimahalli esiintyvät arkkitehti Alvar Aallon johdolla tehdyssä kilpailuehdotuksessa ”URBS” jo luonnosvaiheessa. Niiden sijoittelu kampuksella oli yksi Aallon ehdotuksen vahvuuksista, jotka toivat hänelle voiton ja suuren suunnittelutyön. ”Voimistelusaleista uimahalleineen muodostettu urheilutalo liittyy kauniisti alueen keskellä olevaan urheilukenttään sulkematta avonaista laaksomaisemaa ja soveltuu sijainniltaan edullisesti mahdolliseen korkeakoulun ulkopuoliseen käyttöön”, kehui tuomaristo pöytäkirjassaan.
Kilpailun jälkeisessä toteutussuunnittelussa uimahallin koko kasvoi. Se eriytyi toiminnallisesti voimistelurakennuksista saaden katsomon sekä oman puku- ja pesuhuonekokonaisuutensa – tosiaan vain yhden. Toisen voimistelurakennuksen pesuhuoneesta oli kulku uimahalliin, mutta käytännössä eri sukupuolet käyttivät hallia omissa vuoroissaan. Uimarit pääsivät halliin 19.9.1955, jolloin Jyväskylässä avautui maamme toinen kunnallinen uimahalli.
Viipurin kirjasto oli yksi ensimmäisistä rakennuksista, jotka tekivät Alvar Aallosta tunnetun maailmalla. Kirjaston kilpailu- ja suunnitteluhistoria liittyy keskeisesti Alvar Aallon siirtymiseen klassismista funktionalismiin. Viipurin kirjastokilpailun yhteydessä kehitetyt ideat säilyivät keskeisinä Aallon toimistossa koko sen toiminnan ajan. Rakennuksessa on kaksi pääosaa: itse kirjasto eri osastoineen ja toiseksi kirjastotoiminnan yhteiskunnallisesti aktiivinen osa, kerhohuoneistot. Viipurin kirjasto olikin aikanaan ensimmäisiä kirjastoja Suomessa, johon liitettiin mahdollisuus myös muulle toiminnalle.
Kirjaston suunnitelmissa kiinnitettiin poikkeuksellista huomioita myös tilojen muunneltavuuteen, muun muassa käyttämällä verhoja huonealoja erottavana tekijänä. Rakennus koostuu kolmesta erillisestä kirjastosta: pääsalista, lastenkirjastosta ja lehtisalista. Rakennuksen pääsisäänkäynti on kirjaston pohjoisjulkisivulla kun taas lastenkirjaston ja lehtisalin sisäänkäynnit sijaitsevat rakennuksen itä- ja eteläjulkisivuilla. Rakennuksen selkeän muotokielen lisäksi funktionalismin piirteitä ovat löydettävissä sen vaaleassa ja koruttomassa julkisivussa, tasakatossa, kattoikkunoissa sekä pitkissä ikkunalinjoissa.
Nykyään Viipurin kirjasto on sekä paikallisille tärkeä, kaikille avoinna oleva julkinen rakennus että suosittu matkakohde Alvar Aallon arkkitehtuurista kiinnostuneille.
Vuonna 1937 tehtaanjohtaja Lauri Kannolle valmistunut erillistalo Kantola sijaitsee Sunilan asuinalueella Kotkassa. Kantolan mäntymetsäinen puistopiha avautuu kohti meren rantaa ja sieltä on myös ainutlaatuiset näkymät kohti Sunilan sellutehdasta – kerran maailman kauneimmaksikin kutsuttua. Kantola ympäristöineen kertoo kävijälleen arkkitehtuurin ja metsäteollisuuden yhteisestä historiasta alueella, sekä niiden vaikutuksista toisiinsa.
Sunilan Kantolaan voi varata ryhmille opastetun talon esittelyn ja se palvelee myös kokous- ja juhlatilana. Lisäksi Kantolan miljöö tarjoaa uniikit puitteet erilaisille tapahtumille ja näyttelyille. Kantola mahdollistaa yksityiset tilaisuudet pienille ryhmille, mutta soveltuu hyvin jopa 80 henkilön tilaisuuksiin. Kantolassa on lisäksi 4 kahden hengen majoitushuonetta, jotka palvelevat muiden tilavarausten yhteydessä.
Aallon suunnittelema hirsirunkoinen rantasauna taas on varattavissa noin 10–15 henkilön ryhmille, ja tarjoaa saunomisen lisäksi terassiltaan ehkäpä koko Sunilan upeimman näkymän tehtaalle – sen siluetin ja valojen piirtyessä yötaivaalle.
Helsingistä Kantolaan ajaa noin 1,5 h ja matkaa Kotkan keskustaan on 13 km. Saapua voi myös vaikka pyörällä, tai suoraan Sunilan laituriin veneellä. Laituri on tarkoitettu lyhytaikaiseen pysäköintiin.
Noormarkun ruukki sai Ruotsin kuninkaalta privilegion eli oikeuden perustaa rautaruukin vuonna 1806. Ruukki joutui vuonna 1870 pakkohuutokauppaan, josta sen hankki omistukseensa vuonna 1851 Ahlström-yhtiön perustanut Antti Ahlström. Tämän jälkeen alkoi ruukin kukoistusaika, sillä Ahlströmien aikana ruukkiin on rakennettu kolmen sukupolven kodit Isotalo (Evert Lagerspetz, 1881), Havulinna (1901, G. A. Lindberg) sekä Villa Mairea (Alvar ja Aino Aalto, 1939), Pääkonttori (Emil Fabritius ja Valter Jung, 1916), Noormarkun Klubi (Alex Nyström ja Karl Lindahl, 1924) sekä runsaasti virkailijahuviloita ja työnväenasuntoja. Ruukkialueella on näyttäviä puutarhoja n. 25 hehtaaria. Ruukissa on tarjolla korkeatasoisia kulttuuri-, ravintola- ja majoituspalveluita.
Lappia-talo on osa Alvar Aallon suunnittelemaa Rovaniemen hallinto- ja kulttuurikeskusta, Aalto-keskusta. Rakennus on tunnettu Rovaniemen maamerkki.
Lappia-talo rakennettiin kahdessa osassa. Ensimmäinen muun muassa musiikkiopiston sisältävä osa valmistui vuonna 1972 ja rakennuksen teatterin käytössä oleva pääosa vuonna 1975. Lappia-talo jäi viimeiseksi rakennukseksi, jonka Alvar Aalto näki valmistuvan ennen kuolemaansa.
Lappia-talon kumpuileva kattorakenne muistuttaa Lapin tunturimaisemaa. Katon kaarevia muotoja valaistaan eri värein, ja ilta-asussaan Lappia-talo on erityisen upea näky. Lappia-talo on Aalloille ominainen kokonaistaideteos. Aallon toimistossa suunniteltiin paitsi rakennus myös sisustus ja kalusteet. Ulkopuolelta rakennus on verhoiltu vaaleilla keraamisilla sauvatiilillä. Rakennuksen sisätilojen lattiapintoja päällystää Lapin marmori ja sisäseiniä koristavat tummat kiiltävät koboltinsiniset sauvatiilet.
Lappia-talon ainutlaatuinen arkkitehtuuri on erityisesti kulttuuritoimijoiden käyttöön suunniteltu. Lappia-talossa toimivat tällä hetkellä Rovaniemen teatteri / Lapin alueteatteri, Lapin musiikki- ja tanssiopisto sekä Rovaniemen kuvataidekoulu. Vuosien saatossa siellä ovat toimineet myös muun muassa Lapin alueradio sekä Lapin maakuntamuseo.
Rakennuksen kattava peruskorjaus valmistui vuonna 2015.
Jyväskylän kampuksen ensimmäiset rakennukset on rakennettu jo 1880-luvulla. Konstantin Kiseleffin suunnittelemat punatiiliset rakennukset, ”opin kasarmit” ovat Seminaarinmäen vanhimmat rakennukset. Seminaarinmäen rakennushistoriallinen alue on myös suojeltu. Yliopisto kampuksen rakennetun ympäristön kerroksellisuus onkin sen merkittävä rikkaus. Sitä pidetään esimerkillisenä alueena, jossa on hyvän suunnittelun johdosta onnistuttu yhdistämään moderni täydennysrakentaminen vanhemman rakennuskannan lomaan hyvin.
Alvar Aalto voitti vuonna 1951 kutsukilpailun silloisen Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun laajentamisesta. Nykyinen Jyväskylän yliopiston alue on rakentunut 1970-luvulle asti Allon suunnitelmien pohjalta. Aalto voitti kutsukilpailun URBS nimisellä suunnitelmallaan, joka viittaa kaupunkiin. Yliopistoalueen rakennukset onkin sijoiteltu kaupunkimaisesti alueelle.
Alvar Aallon kilpailuehdotuksen pohjalta syntynyt kokonaisuus pohjautuu myös amerikkalaiselle campus-periaatteelle. Alun perin se käsitti korkeakoulun opetusta ja hallintoa palvelevan päärakennuksen ja kirjaston, harjoituskoulun, ruokala- ja asuntolarakennuksen, kaksi voimistelurakennusta, ylioppilaskunnan rakennuttaman uimahallin, jota on sittemmin laajennettu useaan otteeseen, ja lisäksi henkilökunnan asuinrakennuksen sekä lämpökeskuksen. Aallon alkuperäinen kokonaisuus muodostaa avoimen kaaren, jonka keskelle sijoittuu urheilukenttä.
Seinäjoen Suojeluskuntatalon tilaajana oli Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiiri, joka käytti kolmikerroksista rakennusta useisiin eri tehtäviin. Päärakennuksessa toimivat alunperin Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin ja Lotta Svärd -järjestön toimistot. Talon ylin kerros oli asuinkäytössä.
Suojeluskuntatalon päärakennuksen kivirakenteinen, puoliksi maanalainen pohjakerros sisältää pyöreän kokoussalin, aulan ja naulakkotilat. Puurakenteisissa yläkerroksissa sijaitsevat toimistotilat ja ylimpänä asuintilat, joihin on erillinen sisäänkäynti rakennuksen päädystä. Päärakennuksen lisäksi suunniteltiin kaksikerroksinen piharakennus, jossa on autotalli, sauna, pesutupa ja asevarasto sekä neljä pientä asuntoa yläkerrassa. Piha-alueen toiseen laitaan rakennettiin myöhemmin matala puinen varasto. Pihaa ajateltiin käytettäväksi harjoitus- ja paraatialueena.
Toisen maailmansodan jälkeen siirtyi muuhun käyttöön. Vuosikymmenten varrella rakennuksessa ovat toimineet muun muassa Nuorisoseuraliitto, koulu sekä matkatoimisto. Rakennusta hallinnoi nykyään Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseo ja siellä toimii Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -museo. Päärakennuksessa sijaitsevat näyttelytilat, kokoustila, info ja museokauppa. Piharakennuksessa on myös näyttelytiloja sekä museon toimisto.
Suojeluskuntatalo on säilynyt muuttumattomana nykyhetkeen ja sen rakennukset pihapiireineen suojeltiin rakennussuojelulailla vuonna 2002.
Rakennustyyliltään Suojeluskuntatalo on pohjoismaista klassismia, jossa on myös piirteitä pohjalaisesta rakennusperinteestä. Päärakennuksen epätavallinen porrashalli, julkisivun pilasterit sekä pompeijilaistyylisesti maalattu kokoussali tekevät rakennuksesta erään Aallon uusklassistisen kauden päätöistä. Aalto suunnitteli myös osan sisustuksesta kuten huonekaluja, valaisimia ja muita yksityiskohtia.
Alkuperäisen suunnitelman loggiaportaikkoa päädyn sisäänkäynnin yhteyteen ei toteutettu.
Rakennuksen sisäpihalla on kuvanveistäjä Pentti Papinahon tekemä valtakunnallinen Suojeluskuntalainen-patsas sekä Suojeluskuntapoika ja Lotta -reliefi.
Seinäjoen kirjasto suunniteltiin osaksi Seinäjoen Aalto-keskustaa ja se valmistui vuonna 1965. Alunperin yleisö- ja työtilat olivat pääosin rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Kirjaston alakerrassa oli varasto- ja näyttelytiloja. Aallolle tyypillisesti myös kirjaston kiintokalusteet, huonekalut sekä valaisimet suunniteltiin osaksi rakennuskokonaisuutta.
Aallon kirjasto toimi Seinäjoen pääkirjastona vuoteen 2012 kunnes uusi pääkirjasto Apila valmistui. Apila ja Aallon kirjasto yhdistettiin toisiinsa maanalaisella käytävällä, jolloin kulku rakennusten välillä myös mahdollistettiin. Apilan valmistumisen jälkeen aloitettiin Aallon kirjaston remontti, jonka aikana rakennuksen alkuperäinen asu palautettiin. Aallon kirjaston peruskorjaus valmistui keväällä 2015 ja sitä pidetään hyvin onnistuneena ja esimerkillisenä. Remontin aikana myös lukusalin kalusteet ja valaisimet kunnostettiin ja palautettiin alkuperäisille paikoilleen. Nykyään kirjaston tiloissa toimii maakuntakokoelma, sukututkimus sekä erillinen lasten osasto. Niiden lisäksi kirjastoon on sijoittu kirjallisuus koskien arkkitehtuuria, kansantiedettä, taidetta sekä historiaa.
Aallon kirjaston entisessä lehtienlukusalissa ja lainaus-palautuspisteessä on nykyään nähtävillä mittava Aalto-lasikokoelma. Lasikokoelman omistaa Seinäjoen kaupunki.
Aallon kirjaston julkisivu on hyvin pelkistetty ja sitä hallitsee säleikköjen peittämät ikkunanauhat. Rakennuksen nähdään edustavan vapaamuotoista salikirjastotyyppiä. Aallolle tyypillisesti myös rakennuksen valaistukseen ja luonnonvalon hyödyntämiseen kiinnitettiin erityistä huomioita rakennusta suunniteltaessa. Kirjaston lainaustiski sijaitsee keskellä rakennusta ja sen takaa löytyy Aallon kirjastoille tyypillinen laskettu lukusali. Rakennuksen pohjapiirustuksessa yhdistyvät toisiinsa viuhkan ja suorakaiteen muodot, jotka myös helpottavat valvontaa kirjaston tiloissa.
Muuramen kirkko on Alvar Aallon 1920-luvun lukuisista kirkkosuunnitelmista ainoa toteutunut. Muuramen kirkon koetaan olevan Aallon tuotannossa eräänlainen välivaihe, jonka kautta Aalto siirtyi pikkuhiljaa klassismista funktionalismiin.
Muuramen kunta sijaitsee hieman etelään Jyväskylästä, missä Aalto avasi ensimmäisen toimistonsa vuonna 1923. Olikin luonnollista, että Muuramen seurakunta päätti tilata kirkkosuunnitelmat lähimmältä pätevältä arkkitehdiltä. Aalto oli tehnyt ensimmäisen Italian matkansa vuonna 1924, ja matkan vaikutuksia on havaittavissa Muuramen kirkon suunnitelmissa. Kirkon Italian vaikutukset näkyvät esimerkiksi kirkon kellotornissa sekä ja seurakuntasalin alla olevassa loggiassa.
Muuramen moderni kirkko edustaa pohjoismaista klassismia. Muuramen kirkko sijaitsee Muuramen harjulla ja se on tärkeä osa seudun kulttuuriperintöä. Kirkko on yksilaivainen tiilestä rapattu pitkäkirkko, johon liittyy kellotorni apsiksen toisella puolella. Sisätilan huomattavin piirre on palkkien kannattelema tynnyriholvi; seurakuntasali avautuu sivukappeliksi kuorin oikealle puolelle. Tästä tilasta laskeutuu portaikko loggian suojaamalle uloskäynnille, jota Aallon suunnitelmassa ympäröi sakaramuurin rajaama ruusutarha.
Aino ja Alvar Aalto suunnittelivat Muuramen kirkon sisätilan kalusteet kokonaisuudessaan. Kirkon sisustussuunnittelu tapahtui kuitenkin vasta projektin loppuvaiheissa, jolloin Aalto oli jo kiinnostunut modernismista. Niinpä Aalto valitsi sisätilan valaisimiksi tanskalaisen Poul Henningsenin modernit valaisimet.
Muuramen kirkkoa on ajan saatossa korjailtu useampaan otteeseen. Varsinkin kirkon sisätiloja on muuteltu useasti. Vuonna 2016 valmistui kirkon viimeisin peruskorjaus, jossa kirkon sisä- ja ulkotilat kunnostettiin. Peruskorjauksen tavoitteena oli palauttaa kirkko alkuperäiseen asuunsa, värimaailmaa myöten. Peruskorjauksen yhteydessä kirkkoon palautettiin myös Poul Henningenin valaisimet. Peruskorjausta pidetään onnistuneena.
Kirkon alttarimaalauksen on maalannut taiteilija nimeltä William Lönnberg vuonna 1929.
Kolmen Ristin Kirkko on yksi Imatran seurakunnan kirkoista, joka sijaitsee Vuoksenniskalla. Alvar Aaltoa pyydettiin toisen maailmansodan jälkeen laatimaan Imatran yleiskaavaa, jossa yhdistettiin kolme, suhteellisen etäällä toisistaan sijaitsevaa vanhaa kylää: Imatrankoski, Vuoksenniska ja Tainionkoski. Vuoksenniskan teollisuusyhdyskunta tarvitsi myös kirkolliset palvelut, ja Aalto sai uuden kirkon suunnittelutehtävän vuonna 1955. Aalto halusi suunnitella Vuoksenniskan teollisuusyhdyskunnan kirkosta sellaisen, että siinä voisi yhdistyä niin kirkolliset kuin muutkin sosiaaliset toiminnot. Kirkko valmistui vuonna 1958 Saimaan ja Immalanjärven vesistön väliselle mäntyharjanteelle.
Aalto toimistoineen suunnitteli valaisimia, kolehtihaaveja ja kynttiläjalkoja myöten kirkon sisustuksen, joka pääpiireittäin toteutettiin kokonaistaideteoksen hengessä. Valkoisen, veistoksellisen rakennuksen päämotiivi on kirkkosalien muodostama tilaryhmä. Kirkon pääsali voidaan jakaa kolmeen erityyppiseen tilaan liikuteltavien väliseinien avulla, joista alttaripääty kiinteine penkkeineen sekä urku- ja kuoroparvineen on kaikkein pyhin. Toisena ääripäänä on kirkkosalin eteläpääty, jossa saatettiin pelata lento- tai sulkapalloa – toisen toiminnan, arkkitehtonisen kokonaisuuden tai kirkon sakraalin luonteen siitä häiriintymättä. Arkisia seurakunnan toimia varten tehtiin vielä keittiö ja kokoontumistila kellariin.
Kirkon kokonaisuuteen kuuluvat myös betonirakenteinen, veistoksellinen 34-metrinen kellotorni sekä eteläpihaa rajaava pappilarakennus.
Alvar Aallolla oli läpi elämän vahvat siteet Lappiin. Aallon toiminta Rovaniemellä alkoi Lapin sodassa tuhotun kauppalan raunioilta. Toinen maailmansota päättyi Lapissa lähes täydelliseen tuhoon. Rovaniemellä 90 prosenttia rakennuskannasta tuhoutui, ja edessä oli valtava jälleenrakennusurakka. Suomen Arkkitehtiliiton jälleenrakennustoimiston työtä johti Alvar Aalto.
Vuonna 1945 Aalto piirsi Rovaniemelle kuuluisan poronsarviasemakaavan, jonka perusideana olivat sekä vahva sitoutuminen luontoon että joustavuus. Kaavassa korostuu Rovaniemen asema Pohjois-Suomen liikenteellisenä solmukohtana. Kaava on saanut nimensä kartalle piirtyvästä hahmosta. Pohjoiseen, länteen sekä etelään vievät tiet puistoineen muodostavat poron sarvet ja rajaavat samalla kaupungin keskustaa, joka yhdessä Ounas- ja Kemijokien kanssa muodostaa poron pään. Keskustan urheilukenttä on poron silmä. Aallon alkuperäinen poronsarvikaava ei toteutunut sellaisenaan, mutta poron hahmo on edelleen tunnistettavissa.
Aallon päätyö Rovaniemellä on kaupunginkirjaston, kongressikeskus Lappia-talon sekä kaupungintalon muodostama hallinto- ja kulttuurikeskus – Aalto-keskus – joka sai perustansa jo poronsarviasemakaavassa. Aalto suunnitteli Rovaniemelle myös asuin- ja liikerakennuksia. Korkalorinteen puistomaista asuinaluetta kutsutaan Rovaniemen Tapiolaksi. Rovaniemen keskustaan Aalto suunnitteli useita rakennuksia Ahon liikemiessuvulle, niin liike- kuin asuinkäyttöön.