AaltoAlvari on ainoa Alvar Aallon suunnittelema uimahalli. Uimahallissa on myös kuntosali, sisäliikuntasali sekä kahviopalvelut. Uimahalli nivoutui osaksi Jyväskylän korkeakoulun arkkitehtuurikilpailun suunnitelmia. Se on nykyään myös tärkeä osa Jyväskylän kaupungin tarinaa suomalaisena yliopistokaupunkina sekä liikuntatieteiden keskuksena. Uimahalli rakennettiin useassa eri osassa. Vanhin osa uimahallista on vuodelta 1955, jossa sijaitsee myös 25-metrinen uima-allas. Vuonna 1964 rakennettiin lastenallas ja vuonna 1975 halliin lisättiin 50-metrinen uima-allas. Kylpyläosasto valmistui vuonna 1991. Kylpyläosaston valmistumisen jälkeen uimahalli sai nimekseen AaltoAlvari.
AaltoAlvari suojeltiin rakennussuojelulain perusteella vuonna 1992, lukuunottamatta 90-luvun kylpyläosaa. AaltoAlvaria on kunnostettu vuosien saatossa vaiheittain. Ensimmäiset varsinaiset peruskorjaukset alkoivat vuonna 1998, jolloin tartuttiin 25 metrin allasosastoon. Viimeisimpänä korjauksena päättyivät vuonna 1975 valmistuneen osan työt vuonna 2013, joten enää kylpyläosa on korjaamattomassa asussaan. Kylpyläosastoon ollaan suunnittelemassa peruskorjausta lähivuosina sekä mahdollista laajennusosaa. Suunnitellut peruskorjauksen tavoitteena on tehdä AaltoAlvarista Suomen johtava vesiliikuntakeskus, jossa viihtyvät niin Jyväskylän kaupungin asukkaat ja eri lajien harrastajat kuin myös matkailijat.
Uimahallien rakentaminen yleistyi Suomessa 1950-luvulla, jolloin niiden taustoihin ja rahoitukseen liittyi erilaisia järjestelyjä. Jyväskylässä halli oli Kasvatusopillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan hanke, jota kaupunki tuki osaltaan ja valtio veikkausvoittovaroin. Samoihin aikoihin kuin korkeakoulun arkkitehtuurikilpailua valmisteltiin vuonna 1950, ylioppilaskunta suunnitteli uudisrakennuksiin liittyvää hallia Ilmari Niemeläisen kanssa. Tämä oli arkkitehti ja olympiatason uimari. Arkkitehtuurikilpailun yhteydessä halli nivoutui osaksi Kasvatusopillisen korkeakoulun suunnitelmia.
Voimistelurakennukset ja uimahalli esiintyvät arkkitehti Alvar Aallon johdolla tehdyssä kilpailuehdotuksessa ”URBS” jo luonnosvaiheessa. Niiden sijoittelu kampuksella oli yksi Aallon ehdotuksen vahvuuksista, jotka toivat hänelle voiton ja suuren suunnittelutyön. ”Voimistelusaleista uimahalleineen muodostettu urheilutalo liittyy kauniisti alueen keskellä olevaan urheilukenttään sulkematta avonaista laaksomaisemaa ja soveltuu sijainniltaan edullisesti mahdolliseen korkeakoulun ulkopuoliseen käyttöön”, kehui tuomaristo pöytäkirjassaan.
Kilpailun jälkeisessä toteutussuunnittelussa uimahallin koko kasvoi. Se eriytyi toiminnallisesti voimistelurakennuksista saaden katsomon sekä oman puku- ja pesuhuonekokonaisuutensa – tosiaan vain yhden. Toisen voimistelurakennuksen pesuhuoneesta oli kulku uimahalliin, mutta käytännössä eri sukupuolet käyttivät hallia omissa vuoroissaan. Uimarit pääsivät halliin 19.9.1955, jolloin Jyväskylässä avautui maamme toinen kunnallinen uimahalli.
Maison Louis Carré on yksi merkittävimmistä ja yksityiskohtaisimmista Alvar Aallon suunnittelemista yksityistaloista. Varakkaalle pariisilaiselle taidekauppiaalle ja keräilijälle vuosina 1959 – 1963 rakennettu talo sijaitsee pienessä Bazoches-sur-Guyonnen kylässä historiallisessa maaseutumaisemassa lähellä Versaillesia ja Chartresia. Aalto suunnitteli rakennuksen yhteistyössä toisen vaimonsa Elissa Aallon kanssa.
Tammikuussa 1955 Aaltoon otti yhteyttä tunnettu ranskalainen taidekauppias Louis Carré vaimoineen. He halusivat rakennuttaa taiteellisesti korkealaatuisen ja ylellisen huvilan suurelle tontille, jonka Carré oli hankkinut läheltä Bazochesin kylää, kumpuilevaan historialliseen maastoon Rambouilletin metsän lähellä. Arkkitehtuurin lisäksi Aallon tuli suunnitella mahdollisimman yksityiskohtaisesti sisustus sekä koko tontin maisemointi istutuksineen.
Talon kalteva kattolinja mukailee maaston muotoa. Katon materiaalina on sinertävä normandialainen liuskekivi, perustukset ja osa seinistä ovat Chartresin kalkkikiveä. Lisäksi julkisivuissa käytettiin valkoiseksi slammattua tiiltä sekä marmoria. Talon tuli muodostaa eksklusiivinen näyttelytila taidekauppiaan kokoelman helmille, joten sisätilat jakautuivat vieraiden ja asiakkaiden viihdyttämiseen tarkoitettuihin huoneisiin sekä yksityisempiin asuintiloihin. Tilavassa sisääntulohallissa on kookkaat seinäpaneelit taideteosten ripustamista varten sekä vapaamuotoisesti polveileva korkea puukatto, jonka rakensivat Suomesta tuodut puusepät. Heidän työtään oli myös suuren olohuoneen porrastettu puinen alakatto. Olohuoneen panoraamaikkunat avautuvat laajaan maisemaan.
Erityisesti taloon suunnitellut valaisimet, huonekalut sekä kiintokalusteet useine ainutlaatuisine yksityiskohtineen muodostavat yhdessä taideteosten kanssa kokonaisuuden, joka kilpailee modernissa ylellisyydessä Villa Mairean kanssa. Herra ja rouva Carrén makuuhuoneet sekä niihin liittyvä suomalainen sauna ja tuulelta suojattu yksityinen puutarha ovat niin ikään huolellisesti suunniteltuja. Keittiön, toimiston ja ylellisen vierashuoneen ylle nousevan katonharjan alle jää tilaa neljälle palvelijan huoneelle.
Talo liittyy pengerretyillä ruohoportailla ympäröivään vanhaan puutarhaan. Samantapaista ratkaisua Aalto käytti esimerkiksi Säynätsalon kunnantalossa sekä Muuratsalon koetalossa. Lounaaseen laskeutuvat amfiteatterimaiset kiviportaat Aallon arkkitehtitoimiston sisäpihan tapaan. Lisäksi taloon kuuluu autotalli ja uima-allas. Maison Louis Carré vihkittiin käyttöön 1959, mutta rakennustyöt jatkuivat vuoteen 1961.
Viipurin kirjasto oli yksi ensimmäisistä rakennuksista, jotka tekivät Alvar Aallosta tunnetun maailmalla. Kirjaston kilpailu- ja suunnitteluhistoria liittyy keskeisesti Alvar Aallon siirtymiseen klassismista funktionalismiin. Viipurin kirjastokilpailun yhteydessä kehitetyt ideat säilyivät keskeisinä Aallon toimistossa koko sen toiminnan ajan. Rakennuksessa on kaksi pääosaa: itse kirjasto eri osastoineen ja toiseksi kirjastotoiminnan yhteiskunnallisesti aktiivinen osa, kerhohuoneistot. Viipurin kirjasto olikin aikanaan ensimmäisiä kirjastoja Suomessa, johon liitettiin mahdollisuus myös muulle toiminnalle.
Kirjaston suunnitelmissa kiinnitettiin poikkeuksellista huomioita myös tilojen muunneltavuuteen, muun muassa käyttämällä verhoja huonealoja erottavana tekijänä. Rakennus koostuu kolmesta erillisestä kirjastosta: pääsalista, lastenkirjastosta ja lehtisalista. Rakennuksen pääsisäänkäynti on kirjaston pohjoisjulkisivulla kun taas lastenkirjaston ja lehtisalin sisäänkäynnit sijaitsevat rakennuksen itä- ja eteläjulkisivuilla. Rakennuksen selkeän muotokielen lisäksi funktionalismin piirteitä ovat löydettävissä sen vaaleassa ja koruttomassa julkisivussa, tasakatossa, kattoikkunoissa sekä pitkissä ikkunalinjoissa.
Nykyään Viipurin kirjasto on sekä paikallisille tärkeä, kaikille avoinna oleva julkinen rakennus että suosittu matkakohde Alvar Aallon arkkitehtuurista kiinnostuneille.
Vuonna 1937 tehtaanjohtaja Lauri Kannolle valmistunut erillistalo Kantola sijaitsee Sunilan asuinalueella Kotkassa. Kantolan mäntymetsäinen puistopiha avautuu kohti meren rantaa ja sieltä on myös ainutlaatuiset näkymät kohti Sunilan sellutehdasta – kerran maailman kauneimmaksikin kutsuttua. Kantola ympäristöineen kertoo kävijälleen arkkitehtuurin ja metsäteollisuuden yhteisestä historiasta alueella, sekä niiden vaikutuksista toisiinsa.
Sunilan Kantolaan voi varata ryhmille opastetun talon esittelyn ja se palvelee myös kokous- ja juhlatilana. Lisäksi Kantolan miljöö tarjoaa uniikit puitteet erilaisille tapahtumille ja näyttelyille. Kantola mahdollistaa yksityiset tilaisuudet pienille ryhmille, mutta soveltuu hyvin jopa 80 henkilön tilaisuuksiin. Kantolassa on lisäksi 4 kahden hengen majoitushuonetta, jotka palvelevat muiden tilavarausten yhteydessä.
Aallon suunnittelema hirsirunkoinen rantasauna taas on varattavissa noin 10–15 henkilön ryhmille, ja tarjoaa saunomisen lisäksi terassiltaan ehkäpä koko Sunilan upeimman näkymän tehtaalle – sen siluetin ja valojen piirtyessä yötaivaalle.
Helsingistä Kantolaan ajaa noin 1,5 h ja matkaa Kotkan keskustaan on 13 km. Saapua voi myös vaikka pyörällä, tai suoraan Sunilan laituriin veneellä. Laituri on tarkoitettu lyhytaikaiseen pysäköintiin.
Noormarkun ruukki sai Ruotsin kuninkaalta privilegion eli oikeuden perustaa rautaruukin vuonna 1806. Ruukki joutui vuonna 1870 pakkohuutokauppaan, josta sen hankki omistukseensa vuonna 1851 Ahlström-yhtiön perustanut Antti Ahlström. Tämän jälkeen alkoi ruukin kukoistusaika, sillä Ahlströmien aikana ruukkiin on rakennettu kolmen sukupolven kodit Isotalo (Evert Lagerspetz, 1881), Havulinna (1901, G. A. Lindberg) sekä Villa Mairea (Alvar ja Aino Aalto, 1939), Pääkonttori (Emil Fabritius ja Valter Jung, 1916), Noormarkun Klubi (Alex Nyström ja Karl Lindahl, 1924) sekä runsaasti virkailijahuviloita ja työnväenasuntoja. Ruukkialueella on näyttäviä puutarhoja n. 25 hehtaaria. Ruukissa on tarjolla korkeatasoisia kulttuuri-, ravintola- ja majoituspalveluita.
Vuoden 1952 kesäolympialaisten saaminen Suomeen vauhditti osaltaan nykyisen Helsinki-Vantaan lentokentän rakentamista. Suomen reittilentoliikenne oli myös kasvanut nopeasti 1940-50 -lukujen taitteessa. Malmin lentokenttä, joka oli valmistunut vuonna 1936, ei enää pystynyt vastaamaan kasvavaan kysyntään ja uusi lentokenttä päätettiin rakentaa. Uusi lentokenttä valmistui vain reilu kuukausi ennen Olympialaisten alkua. Helsinki-Vantaan lentokentän avajaisten jälkeen Alvar Aallon arkkitehtuuritoimisto sai toimeksiannon suunnitella työsuhdeasuntoja Finnairin edeltäjän Aero Oy:n korjaamohenkilökunnalle uuden lentokentän läheisyyteen.
Vuoden 1952 luonnoksissa Aerolan asuinalueen rivitalot sijoitettiin alunperin aivan uuden lentokentän kupeeseen. Vuoden 1953 luonnoksissa asuinalue oli sijoitettu jo nykyiselle paikalleen, hieman kauemmas lentokentästä. Aerolan rivitalokokonaisuus koostuu kahdesta identtisestä rinteeseen porrastuvasta 2-kerroksisesta rivitalosta, joissa molemmissa on yhteensä 20 erikokoista asuntoa.
Rivitalojen läntisellä puolella ovat sisäänkäynnit yksiöihin sekä päädyn kolmioon ja itäisellä puolella sisäänkäynnit kolmioihin, jotka sijaitsevat kahdessa kerroksessa. Rivitalojen eteläpäädyn toisessa kerroksessa on myös rakennuksen suurin asunto, jossa on neljä huonetta ja keittiö. Jokaiseen asuntoon on oma sisäänkäynti ulkoa, joiden yhteydessä on myös pieni piha-alue. Rivitalojen päädystä löytyy autotallit ja kellaritiloista asukkaiden huonekohtaiset varastot. Samalle tontille rivitalojen väliin sijoitettiin erillinen L-muotoinen sauna- ja pesutuparakennus, jonka yhteydessä on myös lämpökeskus.
Vaaleaksi rapattu rakennuskokonaisuus rakennettiin vuosina 1953-55. Aallon toimisto suunnitteli Aerolan rivitalot alun perin osaksi laajempaa kokonaisuutta, johon kuului myös neljä kerrostaloa sekä muutamia pientaloja. Toteutuneet rivitalot sekä sauna- ja pesutuparakennus olivat Aallon suunnitelman ensimmäinen vaihe. Suunnitelman toinen vaihe jäi kuitenkin kokonaan toteutumatta ja sen paikalle rakennettiin myöhemmin ammattioppilaitos.
Aerolan rivitalot muodostavat Vantaalle rakennushistoriallisesti merkittävän kokonaisuuden. Vuonna 2008 kokonaisuus myös suojeltiin asemakaavamuutoksella. Osa asuntojen sisätiloista on myös suojeltu. Aerolassa alkoi peruskorjaus vuonna 2018. Arkkitehtitoimisto A-Konsultit laati Aerolan korjaussuunnitelmat ja niissä kuultiin myös Vantaan kaupunginmuseota sekä Alvar Aalto -säätiötä. Ensimmäisen talon kunnostus valmistui keväällä 2020 ja toisen talon kunnostustyöt on aloitettu.
Lappia-talo on osa Alvar Aallon suunnittelemaa Rovaniemen hallinto- ja kulttuurikeskusta, Aalto-keskusta. Rakennus on tunnettu Rovaniemen maamerkki.
Lappia-talo rakennettiin kahdessa osassa. Ensimmäinen muun muassa musiikkiopiston sisältävä osa valmistui vuonna 1972 ja rakennuksen teatterin käytössä oleva pääosa vuonna 1975. Lappia-talo jäi viimeiseksi rakennukseksi, jonka Alvar Aalto näki valmistuvan ennen kuolemaansa.
Lappia-talon kumpuileva kattorakenne muistuttaa Lapin tunturimaisemaa. Katon kaarevia muotoja valaistaan eri värein, ja ilta-asussaan Lappia-talo on erityisen upea näky. Lappia-talo on Aalloille ominainen kokonaistaideteos. Aallon toimistossa suunniteltiin paitsi rakennus myös sisustus ja kalusteet. Ulkopuolelta rakennus on verhoiltu vaaleilla keraamisilla sauvatiilillä. Rakennuksen sisätilojen lattiapintoja päällystää Lapin marmori ja sisäseiniä koristavat tummat kiiltävät koboltinsiniset sauvatiilet.
Lappia-talon ainutlaatuinen arkkitehtuuri on erityisesti kulttuuritoimijoiden käyttöön suunniteltu. Lappia-talossa toimivat tällä hetkellä Rovaniemen teatteri / Lapin alueteatteri, Lapin musiikki- ja tanssiopisto sekä Rovaniemen kuvataidekoulu. Vuosien saatossa siellä ovat toimineet myös muun muassa Lapin alueradio sekä Lapin maakuntamuseo.
Rakennuksen kattava peruskorjaus valmistui vuonna 2015.
Jyväskylän kampuksen ensimmäiset rakennukset on rakennettu jo 1880-luvulla. Konstantin Kiseleffin suunnittelemat punatiiliset rakennukset, ”opin kasarmit” ovat Seminaarinmäen vanhimmat rakennukset. Seminaarinmäen rakennushistoriallinen alue on myös suojeltu. Yliopisto kampuksen rakennetun ympäristön kerroksellisuus onkin sen merkittävä rikkaus. Sitä pidetään esimerkillisenä alueena, jossa on hyvän suunnittelun johdosta onnistuttu yhdistämään moderni täydennysrakentaminen vanhemman rakennuskannan lomaan hyvin.
Alvar Aalto voitti vuonna 1951 kutsukilpailun silloisen Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun laajentamisesta. Nykyinen Jyväskylän yliopiston alue on rakentunut 1970-luvulle asti Allon suunnitelmien pohjalta. Aalto voitti kutsukilpailun URBS nimisellä suunnitelmallaan, joka viittaa kaupunkiin. Yliopistoalueen rakennukset onkin sijoiteltu kaupunkimaisesti alueelle.
Alvar Aallon kilpailuehdotuksen pohjalta syntynyt kokonaisuus pohjautuu myös amerikkalaiselle campus-periaatteelle. Alun perin se käsitti korkeakoulun opetusta ja hallintoa palvelevan päärakennuksen ja kirjaston, harjoituskoulun, ruokala- ja asuntolarakennuksen, kaksi voimistelurakennusta, ylioppilaskunnan rakennuttaman uimahallin, jota on sittemmin laajennettu useaan otteeseen, ja lisäksi henkilökunnan asuinrakennuksen sekä lämpökeskuksen. Aallon alkuperäinen kokonaisuus muodostaa avoimen kaaren, jonka keskelle sijoittuu urheilukenttä.
Seinäjoen Suojeluskuntatalon tilaajana oli Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiiri, joka käytti kolmikerroksista rakennusta useisiin eri tehtäviin. Päärakennuksessa toimivat alunperin Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin ja Lotta Svärd -järjestön toimistot. Talon ylin kerros oli asuinkäytössä.
Suojeluskuntatalon päärakennuksen kivirakenteinen, puoliksi maanalainen pohjakerros sisältää pyöreän kokoussalin, aulan ja naulakkotilat. Puurakenteisissa yläkerroksissa sijaitsevat toimistotilat ja ylimpänä asuintilat, joihin on erillinen sisäänkäynti rakennuksen päädystä. Päärakennuksen lisäksi suunniteltiin kaksikerroksinen piharakennus, jossa on autotalli, sauna, pesutupa ja asevarasto sekä neljä pientä asuntoa yläkerrassa. Piha-alueen toiseen laitaan rakennettiin myöhemmin matala puinen varasto. Pihaa ajateltiin käytettäväksi harjoitus- ja paraatialueena.
Toisen maailmansodan jälkeen siirtyi muuhun käyttöön. Vuosikymmenten varrella rakennuksessa ovat toimineet muun muassa Nuorisoseuraliitto, koulu sekä matkatoimisto. Rakennusta hallinnoi nykyään Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseo ja siellä toimii Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -museo. Päärakennuksessa sijaitsevat näyttelytilat, kokoustila, info ja museokauppa. Piharakennuksessa on myös näyttelytiloja sekä museon toimisto.
Suojeluskuntatalo on säilynyt muuttumattomana nykyhetkeen ja sen rakennukset pihapiireineen suojeltiin rakennussuojelulailla vuonna 2002.
Rakennustyyliltään Suojeluskuntatalo on pohjoismaista klassismia, jossa on myös piirteitä pohjalaisesta rakennusperinteestä. Päärakennuksen epätavallinen porrashalli, julkisivun pilasterit sekä pompeijilaistyylisesti maalattu kokoussali tekevät rakennuksesta erään Aallon uusklassistisen kauden päätöistä. Aalto suunnitteli myös osan sisustuksesta kuten huonekaluja, valaisimia ja muita yksityiskohtia.
Alkuperäisen suunnitelman loggiaportaikkoa päädyn sisäänkäynnin yhteyteen ei toteutettu.
Rakennuksen sisäpihalla on kuvanveistäjä Pentti Papinahon tekemä valtakunnallinen Suojeluskuntalainen-patsas sekä Suojeluskuntapoika ja Lotta -reliefi.
Pieni Riola di Vergaton vuoristokylä sijaitsee Apenniinien rinteellä noin 40 km Bolognasta etelään. Ekumeenisesti suuntautunut Bolognan piispa, kardinaali Giacomo Lercaro, pyysi Aaltoa vuonna 1965 suunnittelemaan pienen kirkon vanhan maantiesillan viereen Reno-joen äärelle. Aallon alkuperäinen suunnitelma vuodelta 1966 näytti kirkon jo lopullisessa muodossaan, mutta myöhemmin sitä täydennettiin perusteellisemmalla suunnitelmalla vanhainkodista ja lastentarhasta. Suunnittelu jatkui 1969 ja jälleen 1975, aina vuoteen 1980 saakka.
Kuten Seinäjoella, Aalto sommitteli kirkon eteen suljetun aukion, johon suurina kirkollisina juhlapäivinä voisi kokoontua tuhatpäinen seurakunta. Hän myös ajatteli, että itse kirkko, johon tavallisesti mahtuu 200 ihmistä, voitaisiin tarvittaessa jakaa suurella liukuseinällä pienoiskirkoksi ja maallisiin tilaisuuksiin sopivaksi saliksi. Pohjana on epäsymmetrinen, hieman kiilanmuotoinen basilika, jonka epätavallinen holvijärjestelmä muodostuu portaittain asetetuista pitkittäissuuntaisista palkeista. Niiden pystypinnat on kiillotettu, joten koko kirkko kylpee valkoisten holvien heijastamassa valossa. Holvijärjestelmää kannattelevat epäsymmetriset betonikaaret ovat sukua Aallon puisille huonekaluille.
Kirkon kuorin vasemmalla puolella on sakasti, joka samalla muodostaa osan kirkkoherran asuntoa. Kastekappeli sijaitsee hieman kuoria alempana. Siitä on ulkopuolelta havaittavissa kattolyhty sekä joen suuntaan antava ikkuna. Viiden pystysuuntaisen betonilevyn muodostama kellotorni kohoaa esipihan kaukaisimmassa laidassa. Toinen pihan pitkistä sivuista on erotettu muurilla joen uomasta, toista rajaa pylväikkö ja vaatimaton seurakuntakeskus kerho- ja kokoushuoneineen.
Tutustu Alvar Aallon Italiaan sovelluksen kautta: WebApp by TERRITORI® Narrative Italian Landscape
Seinäjoen kirjasto suunniteltiin osaksi Seinäjoen Aalto-keskustaa ja se valmistui vuonna 1965. Alunperin yleisö- ja työtilat olivat pääosin rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Kirjaston alakerrassa oli varasto- ja näyttelytiloja. Aallolle tyypillisesti myös kirjaston kiintokalusteet, huonekalut sekä valaisimet suunniteltiin osaksi rakennuskokonaisuutta.
Aallon kirjasto toimi Seinäjoen pääkirjastona vuoteen 2012 kunnes uusi pääkirjasto Apila valmistui. Apila ja Aallon kirjasto yhdistettiin toisiinsa maanalaisella käytävällä, jolloin kulku rakennusten välillä myös mahdollistettiin. Apilan valmistumisen jälkeen aloitettiin Aallon kirjaston remontti, jonka aikana rakennuksen alkuperäinen asu palautettiin. Aallon kirjaston peruskorjaus valmistui keväällä 2015 ja sitä pidetään hyvin onnistuneena ja esimerkillisenä. Remontin aikana myös lukusalin kalusteet ja valaisimet kunnostettiin ja palautettiin alkuperäisille paikoilleen. Nykyään kirjaston tiloissa toimii maakuntakokoelma, sukututkimus sekä erillinen lasten osasto. Niiden lisäksi kirjastoon on sijoittu kirjallisuus koskien arkkitehtuuria, kansantiedettä, taidetta sekä historiaa.
Aallon kirjaston entisessä lehtienlukusalissa ja lainaus-palautuspisteessä on nykyään nähtävillä mittava Aalto-lasikokoelma. Lasikokoelman omistaa Seinäjoen kaupunki.
Aallon kirjaston julkisivu on hyvin pelkistetty ja sitä hallitsee säleikköjen peittämät ikkunanauhat. Rakennuksen nähdään edustavan vapaamuotoista salikirjastotyyppiä. Aallolle tyypillisesti myös rakennuksen valaistukseen ja luonnonvalon hyödyntämiseen kiinnitettiin erityistä huomioita rakennusta suunniteltaessa. Kirjaston lainaustiski sijaitsee keskellä rakennusta ja sen takaa löytyy Aallon kirjastoille tyypillinen laskettu lukusali. Rakennuksen pohjapiirustuksessa yhdistyvät toisiinsa viuhkan ja suorakaiteen muodot, jotka myös helpottavat valvontaa kirjaston tiloissa.
Muuramen kirkko on Alvar Aallon 1920-luvun lukuisista kirkkosuunnitelmista ainoa toteutunut. Muuramen kirkon koetaan olevan Aallon tuotannossa eräänlainen välivaihe, jonka kautta Aalto siirtyi pikkuhiljaa klassismista funktionalismiin.
Muuramen kunta sijaitsee hieman etelään Jyväskylästä, missä Aalto avasi ensimmäisen toimistonsa vuonna 1923. Olikin luonnollista, että Muuramen seurakunta päätti tilata kirkkosuunnitelmat lähimmältä pätevältä arkkitehdiltä. Aalto oli tehnyt ensimmäisen Italian matkansa vuonna 1924, ja matkan vaikutuksia on havaittavissa Muuramen kirkon suunnitelmissa. Kirkon Italian vaikutukset näkyvät esimerkiksi kirkon kellotornissa sekä ja seurakuntasalin alla olevassa loggiassa.
Muuramen moderni kirkko edustaa pohjoismaista klassismia. Muuramen kirkko sijaitsee Muuramen harjulla ja se on tärkeä osa seudun kulttuuriperintöä. Kirkko on yksilaivainen tiilestä rapattu pitkäkirkko, johon liittyy kellotorni apsiksen toisella puolella. Sisätilan huomattavin piirre on palkkien kannattelema tynnyriholvi; seurakuntasali avautuu sivukappeliksi kuorin oikealle puolelle. Tästä tilasta laskeutuu portaikko loggian suojaamalle uloskäynnille, jota Aallon suunnitelmassa ympäröi sakaramuurin rajaama ruusutarha.
Aino ja Alvar Aalto suunnittelivat Muuramen kirkon sisätilan kalusteet kokonaisuudessaan. Kirkon sisustussuunnittelu tapahtui kuitenkin vasta projektin loppuvaiheissa, jolloin Aalto oli jo kiinnostunut modernismista. Niinpä Aalto valitsi sisätilan valaisimiksi tanskalaisen Poul Henningsenin modernit valaisimet.
Muuramen kirkkoa on ajan saatossa korjailtu useampaan otteeseen. Varsinkin kirkon sisätiloja on muuteltu useasti. Vuonna 2016 valmistui kirkon viimeisin peruskorjaus, jossa kirkon sisä- ja ulkotilat kunnostettiin. Peruskorjauksen tavoitteena oli palauttaa kirkko alkuperäiseen asuunsa, värimaailmaa myöten. Peruskorjauksen yhteydessä kirkkoon palautettiin myös Poul Henningenin valaisimet. Peruskorjausta pidetään onnistuneena.
Kirkon alttarimaalauksen on maalannut taiteilija nimeltä William Lönnberg vuonna 1929.