Pieni Riola di Vergaton vuoristokylä sijaitsee Apenniinien rinteellä noin 40 km Bolognasta etelään. Ekumeenisesti suuntautunut Bolognan piispa, kardinaali Giacomo Lercaro, pyysi Aaltoa vuonna 1965 suunnittelemaan pienen kirkon vanhan maantiesillan viereen Reno-joen äärelle. Aallon alkuperäinen suunnitelma vuodelta 1966 näytti kirkon jo lopullisessa muodossaan, mutta myöhemmin sitä täydennettiin perusteellisemmalla suunnitelmalla vanhainkodista ja lastentarhasta. Suunnittelu jatkui 1969 ja jälleen 1975, aina vuoteen 1980 saakka.
Kuten Seinäjoella, Aalto sommitteli kirkon eteen suljetun aukion, johon suurina kirkollisina juhlapäivinä voisi kokoontua tuhatpäinen seurakunta. Hän myös ajatteli, että itse kirkko, johon tavallisesti mahtuu 200 ihmistä, voitaisiin tarvittaessa jakaa suurella liukuseinällä pienoiskirkoksi ja maallisiin tilaisuuksiin sopivaksi saliksi. Pohjana on epäsymmetrinen, hieman kiilanmuotoinen basilika, jonka epätavallinen holvijärjestelmä muodostuu portaittain asetetuista pitkittäissuuntaisista palkeista. Niiden pystypinnat on kiillotettu, joten koko kirkko kylpee valkoisten holvien heijastamassa valossa. Holvijärjestelmää kannattelevat epäsymmetriset betonikaaret ovat sukua Aallon puisille huonekaluille.
Kirkon kuorin vasemmalla puolella on sakasti, joka samalla muodostaa osan kirkkoherran asuntoa. Kastekappeli sijaitsee hieman kuoria alempana. Siitä on ulkopuolelta havaittavissa kattolyhty sekä joen suuntaan antava ikkuna. Viiden pystysuuntaisen betonilevyn muodostama kellotorni kohoaa esipihan kaukaisimmassa laidassa. Toinen pihan pitkistä sivuista on erotettu muurilla joen uomasta, toista rajaa pylväikkö ja vaatimaton seurakuntakeskus kerho- ja kokoushuoneineen.
Taidemesenaatti Maire Gullichsenin aloitteesta suunniteltu paviljonki pystytettiin Venetsian kansainvälisen taidebiennaaliin Suomen näyttelyosastoksi Giardini-puistoalueelle keväällä 1956. Paviljonki suunniteltiin varsin lyhyessä ajassa; suunnitteluaikaa ei ollut enempää kuin pari viikkoa.
Alvar Aallon suunnitelman mukaisesti paviljongin tuli olla siirrettävä, helposti purettava, varastoitava ja uudelleen koottava näyttelytila: ”Kuin teltta”, Alvar Aallon kuvailun mukaan. Kevytrakenteisen paviljongin seinät ja katto koostuivat puuelementeistä, jotka oli valmistettu Ahlströmin talotehtaalla Varkaudessa. Rakennuksen arkkitehtonisena ideana oli sinisten seinälamellien ja valkoisten kolmioiden muodostama kokonaisuus. Sisätilojen kattolyhdyt toivat tilaan luonnonvaloa ja mahdollistivat seinäpintojen jättämisen vapaaksi näyttelyripustuksille.
Alun perin tilapäiseksi rakennelmaksi tarkoitettu Suomen paviljonki seisoo edelleen samalla paikalla Venetsian biennaalialueella, ja on toiminut vuosikymmenten varrella mitä moninaisempien näyttelyjen foorumina. Aallon paviljonki on suosittu vierailukohde ja sitä pidetään myös tärkeänä osana kansainvälistä arkkitehtuuribiennaalia, joka järjestetään taidebiennaalin tavoin joka toinen vuosi.
Suhteellisen lyhyen historiansa aikana paviljonki on käynyt läpi kolme suurta korjausta. Paviljonkia on kunnostettu italialaisten aloitteesta vuosina 1975-76, suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden harjoitustyönä Panu Kailan johdolla vuonna 1993 sekä Gianni Talaminin johdolla vuonna 2012. Paviljonki on ainoa Alvar Aallon elinaikana toteutettu rakennus Italiassa ja sen säilyttäminen on Elissa Aallon sanoin: ”kunnianosoitus Alvar Aallolle ja muisto hänen suhteestaan Italiaan”.
Rakastamastaan Italiasta Alvar Aalto oli erityisen kiintynyt Venetsiaan. Alvar ja Aino Aalto matkustivat häämatkallaan ensimmäistä kertaa Italiaan ja tuolloin pariskunta tutustui myös Venetsiaan. Alvar Aalto vietti paljon aikaa Venetsiassa myös 1950-60 luvuilla toisen vaimonsa Elissa Aallon kanssa.
”Minulla on aina Italian-matka mielessäni: se voi olla menneisyydessä tehty matka, joka elää yhä muistoissani, meneillään oleva matka tai sitten matka jota vasta suunnittelen.”
Alvar Aalto 1954